On kohtuullisen ymmärrettävää että seuraava kinkerimatka samalla ajomiehistöllä hieman aprikoitti. Ehkä tilanteen ratkaisi se, että tällä kertaa Peltokallion mukana Pekka papan rekeen lähti suntion kanssa leskenliiton tehnyt pekan sisko (isotätini). Hän oli iso myös ihmisenä, kaksi tätiäni tehdessään hälle mekkoa ottivat kumpikin omasta päästä mittanauhaa kiinni ja lähtivät ensin toisilleen kuin amerikan lähtösatamassa huiskauttaen kiertämään omilta puoliltaan Lyytin kuvetta. Jonkin ajan päästä he sitten kohtasivat Lyytin takana ja saivat metrit keskimaan kosmoskynällä paperiarkille raapustettua.
T:n ohitus (suojelen T:llä lähteitäni) onnistui tuolla kertaa hyvin. Jälkikäteen on hieman fundeerattanut se, miten Peltokallio ja Lyyti mahtuivat samaan kirkkorekeen sillä se oli kapea.
Oheinen Siikaisten reki olis turhan koukeroinen pettuvetiseks - Museoviraston kuvakokoelmilta (kuvaaja Eino Nikkilä)
Kapea reki voi kaatua kevyemmälle puolelle. Niin kävi tälläkin kertaa ja Peltokallio jäi alimmaiseksi. Asiaa oli sitten myöhemmin kinkeripaikalla taivasteltu ihan maallistenkin ihmisten taholta. Kuinka se Pastorille kävi kun sait Lyytin niskaasi ja miten ne niin saivat sen reen nurin. Peltokallio oli tälläkin kertaa muuten tyynenä mutta oli sentään tuiskaissut "MUTTA KUN SE PEKKA NAUROI"
Tarina on totta, koska tuo ehkä hieman arveluttava nauramisen tapa on periytynyt.
Joitakin aikoja myöhemmin Pekka ei enää nauranut. Hän oli Ruskean kanssa ajossa kun hevonen yht äkkiä suorilta jaloilta lyyhistyi urakkatalon pihaan ja kuoli. Pappa oli saanut suustaan kaksi sanaa "saako pistää". Veret laskettuaan, pappa ei ollut sanonut sen päivänä aikana enää mitään. Oli kävellyt kotiin, mennyt kamariin keskellä päivää, ovi lujasti kiinni.
Arkipäiväseltään kamarin puolella ei oltu muuten kuin kuolemantaudissa.
Tämäkin on totta, koska tuo suremisen tapa on periytynyt.
