Suvun viimeinen hevosmies, naiset pitävät hevoskulttuuria paremmin elossa. Hänen jälkeensä ukot ovat ukkostelleet vain moottoreille. Kuitenkin aina työkoneissa, moottoreille vapaa-ajalla ärhentely lienee neljännen ja viidennen sukupolven tulevaa tarinaperinnettä. Sitä en ole enää välttämättä kuulemassa.
Sota-aikana hevosia luovutettiin puolustusvoimien käyttöön. Papaltakin lähti rintamalle työkaveri. Hän lähti jossain vaiheessa Ypäjältä kyselemään armeijan hevosvarikolta hevostaan takaisin. Loppusodassa kirjanpidosta pudonneita hepoja on ollut varmaan paljon. Olen miettinyt sitä, koska ei hän varmaan ainoa koninsa katsastaja ole ollut. Maakuntienmiehet etsimässä hevostaan - jonkinlaiset käänteiset hevosmarkkinat - kun omaa on koetettu löytää. Onko siinä tullut riitaa? Eri puolilta Suomea tulleet äijät väittäneet että tuo on meidän Ponu tai Valkia. Ypäjällä huudeltu hevosten nimiä laitumelle tahi hevospihalle. Keski-iän ylittänyt äijäjoukko aitauksen kupeella haeskelleet ruunaansa - monesti sitä itselleen tärkeintä. Kutsuneet hevostaan, kenen ääntä on kuultu. Kenelle on hirnuen vastattu? Aina oikealle omistajalle? Jos on jäänyt hevoselle jotain takavuosilta propsinajosta hampaankoloon? Ovatko lapset käyneet -ankarasti ohjeistettuna - matkojen takaa etsimässä kotitilan elinkeinolle elintärkeää mahdollistajaa. Jos isää ei enää ole tai äiti ei ole ehtinyt. Tai päinvastoin. Jatkosodassa ei ollut yhtä totuutta muualla kuin päiväkäskyssä.
Entä sitten jos oma on löytynyt? Miten sitä on tuotu satojen kilometrien päähän takaisin. Onko menomatkalla vanhat valjaat olleet varulta mukana. Armeijan virkavaltaan valjasasiassa ei ole ehkä luotettu... Istuttu juron toiveikkaina junanpenkillä ja yläritsillä monen seutukunnan päitsikulttuuria. Edellä olevaan jälkijättöiseen jorinaan vastapariksi aikakauden uutinen:
Maaseudun Tulevaisuus 26.10.1944 (kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet)
Epäilen että kukaan ei ole ratsastanut vanhaa työhevostaan takaisin kotikonnulle. Kärryjen kuljettaminen edestakaisin on aina kunnonkin päälle arpapeliä jos ei tiedä onko paluumatkalla hevosta kiesien eteen maiskautettavaksi.
SA-Kuva:kuvaaja Vänrikki V.E. KoskimäkiEi hän omaansa takaisin saannut. Sen sijaan oli Ypäjältä annettu tilalle sotasaalishevonen. Musta ratsu. Pitkälle 50-lukua olikin ollut kommunikaatio-ongelmia. Venäjäksi ja punaupseerille ratsastettavaksi oli opetettu siroraajainen rotuhevonen. Maatalon metsätöissä sillä oli ollut pähkäilemistä. Jonkinlainen hermostollinen sotavamma hevosella oli, se ei ollut suostunut menemään talliin jossa juuri oli teurastettu Pistole vz.22:lla sika. Ruudinhaju tai/ja ase ikkunalaudalla oli saanut sen pärskien kieltäytymään sisälle menosta. Joskus ratsu oli kuitenkin salaa päässyt entisen elämänsä oloon - rapiat kymmenkesäiset setäni ja pari tätiäni tapasivat ratsastaa sillä vanhemmiltaan salaa. Kolme päällä satulatta ja aitojen päältä. Kolmeaisaisenkin - mitä siitä tulee metrin verran ylitettävää - ja ilmaakin oli jäänyt kavioiden ja ylimmän aisapuun väliin. Jos ratsun päältä oli pudottu niin ainakin kerran olivat sijoiltaan vinksahtaneen jäsenen omatoimisesti vetäneet paikoilleen. Siten säilyi hevosharrastuksen huvi.
SA-Kuva:kuvaaja Vänrikki V.E. KoskimäkiAlkuperäinen kuvateksti: Etulinjan komppaniassa harjoitellaan myöskin ratsastusta. Kuvassa näkyvä ratsuhevonen on sotasaalista, joka saadessa oli kurjassa kunnossa, mutta kun se oli 1kk:n ajan meidän taitavien hevosmiesten hoidossa, niin ilmeni, että se oli koulutettu ratsuhevonen. Kapteeni E. Kokko ylittämässä estettä.
Rukajärven suunta 1942.06.28
